Eskil Kilpiön jälkipolvia Pietarissa
Jaakkiman Harviassa 1600-luvun lopulla asuneen Eskil Kilpiön jälkipolvia muutti 1700-luvun alussa perustettuun ja kasvavaan Pietariin jo 1700-luvun lopulta alkaen. Pietariin ja sen ympäristöön Inkerinmaalle muutettiin pysyvästi, jolloin kirjat siirrettiin muuttokirjalla Pietarin Pyhän Marian seurakuntaan tai Inkerinmaan seurakuntiin tai vaihtoehtoisesti vuosipassilla, jolloin henkilö oli lähtöseurakunnan väestökirjanpidossa. Vuosipassilla muuttanut saattoi olla Pietarissa ja / tai Inkerinmaalla useita vuosia, jopa kaksi vuosikymmentä. Vuosipassin joutui vuosittain uusimaan, ja sitä varten tuli käydä kotiseurakunnassa.
Muuttoliike Pietariin ja Inkerinmaalle oli suurimmillaan 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Tällöin lähes jokaisesta talosta tai perheestä oli yksi tai useampi henkilö lyhyemmän tai pidemmän aikaa ns. ”matkatyössä”. Pietarissa asuneiden perheiden lapsikuolleisuus oli huomattavasti suurempi kuin samaan aikaan Jaakkimassa asuneiden perheiden. Suomen itsenäistyessä ja rajan sulkeuduttua useimmat muuttivat takaisin Suomen puolelle, joskaan eivät aina lähtöseurakuntaan. Suomen kansalaisuuden (passin) säilyttäneillä henkilöillä oli mahdollisuus vielä 1930-luvulla muuttaa virallisesti perheineen Suomeen. Virallisen muuton lisäksi tapahtui ns. laitonta rajanylitystä, kun haluttiin palata Suomen puolelle. Perheet, jotka syystä tai toisesta jäivät Leningradiin (Pietariin), kokivat 1930-luvulla Stalinin vainot ja sen jälkeen 1940-luvun alussa Hitlerin yrityksen tappaa Leningradin väestö nälkään. Näissä tapahtumissa kuoli tai katosi Eskilin jälkipolviin kuuluvia. Samanlaisia kohtaloita kokivat myös Inkerinmaalle jääneet. Leningradin etelä- ja länsipuolisen Inkerinmaan joutuessa 1940-luvun alussa Saksan miehittämäksi sieltä pääsi inkeriläisiä, joukossa myös jaakkimalaistaustaisia, muuttamaan Viron kautta Suomeen. Rauhanehtojen mukaan inkeriläiset ja sotavangit, joiden joukossa oli myös jaakkimalaistaustaisia, piti palauttaa Neuvostoliittoon. Kaikki eivät palanneet vaan jäivät Suomeen tai muuttivat Ruotsiin. Pietarissa työskenneltiin perinteisissä ammateissa kuten renki, piika, palvelija, työmies, suutari tai räätäli. Lisäksi useisiin eri ammatteihin kouluttauduttiin oppipoika-, kisälli- ja mestarimenetelmällä. Ammatteina olivat mm. pronssi-, hopea-, kulta-, neulan-, leikkikalun-, konepajatyöntekijä, nuohooja, kelloseppä, kirjasinvalaja ja masinisti. Suomeen johtavan rautatien valmistuttua rautateiden eri tehtävissä työskenteli useita jaakkimalaistaustaisia. Esimerkkinä: Hopea- ja pronssityöntekijänä työskennellyt Sebulon Julku, synt. 3.1.1853 Jaakkima, muutti v. 1870 Pietariin, jossa avioitui jaakkimalaistaustaisen naisen kanssa, kuoli 10.11.1898 Pietarissa. Hän jätti jälkeensä pysyvän muistomerkin valaessaan Iisakin kirkon tornien enkelihahmot. Sebulonin kahdeksasta lapsesta (neljä kuoli lapsena) kolme palasi Suomeen, kaksi Viipuriin ja yksi Lahdenpohjaan. Lapsista Oskar, rautateiden konduktööri, jäi Leningradiin perheineen (6 lasta) ja joutui Stalinin vainon uhriksi 22.5.1938. Oskarin lapsista kaksi kuoli nälkään 1940-luvun alussa Leningradin piirityksen aikana. Esimerkkinä: Jakob Kilpiö, synt. 17.5.1838 Jaakkima, muutti vanhempiensa mukana 4.7.1847 Pietariin, jossa työskenteli masinistina ja avioitui Jyväskylässä syntyneen naisen kanssa. Perhe muutti kahden lapsen kanssa (kaksi kuoli lapsena) v. 1881 kestikievarin pitäjäksi Kurkijoen Rummunsuolle ja sieltä talolliseksi Alho n:o 5:een. Jakob (Jaakko) kuoli 9.10.1912 Kurkijoella. Pentti Kilpiö |