Vaarallinen kalamatka

Tosikertomus entisaikojen vaarallisesta kalamatkasta, joka on tapahtunut noin 1915 - 1917.

Kalamatka alkoi vuoden viimeisenä päivänä, joka on norssien varsin myöhäinen verkkojen hakumatka, mikä ei ollut ennimmin onnistunut syysmyrskyjen takia. Matka alkoi varhain aamulla ja matkaan lähtivät Yl’puolen Matti vanhimpana, Riihimäen Pekka sekä Pekka ja Paavo, kaikki Kilpiöitä. Venematka alkoi Tupaluodosta, Savisalon päästä. Ilma oli kylmä ja tuulikin melkein tyyni, että soutamalla piti mennä, koska purjeet eivät vetäneet ollenkaan. Matkaa kertyi ensiksi Rahman saareen noin 5 km ja siitä sitten Sitturikiven luokse noin 4 km. Kun sinne oli päästy ja poltettu tupakat, alkoi kova työ: verkkojen nosto syvästä vedestä. Kun verkkoja oli nostettu jonkun aikaa, alkoi pakkanen kiristyä ja järvi tyyntyi ihan peilityyneksi ja samalla alkoi nousta järvestä pakkasusvaa, ettei ollut paljoakaan näkyvyyttä. Veteen alkoi kehittyä jään muodostusta, joka alkoi jo tehdä haittaa verkkojen nostolle. Se olikin jonkun ajan kuluttua lopetettava ja oli lähdettävä etsimään satamapaikkaa. Vähän aikaa harhailtuaan he löysivät Sitturikiven. Eikä tässä auttanut muu kuin ryhtyä vetämään vene kiven päälle. Tämä kivi on kooltaan noin 10 m x 8 m. Nyt alettiin varttua, mitä huominen tuo tullessaan. Etsittiin tuliaineita, että pysyttäisiin lämpiminä. Tähän aikaan vuodesta oli veneessä rautapata, jossa sai kylmällä ilmalla pitää tulta veneessä. Siinä padassa piti yön aikana polttaa kaikki veneessä oleva puutavara, mitä ei välttämättä tarvinnut.

Kun yöllä oli kova pakkanen ja aamu valkeni, niin huomattiin, että sulaa vettä ei ollut enää missään päin. Siinä kun oli aikaa, joku alkoi koputella jäätä ja se osoittautuikin jo aika vahvaksi. Niin päätettiin varttua vielä muutama tunti. Noin kymmenen aikoihin päätettiin yrittää lähteä koittamaan, josko jää kestäisi. Huomattiin, että se kestää. Silloin lähdettiin kävelemään Rahman saarta kohti. Siellä olikin kalastajain saunalla toisiakin kohtalotovereita, Sihvosen Jussi (Kärpäsen Jussi) oman kalaporukkansa kanssa. Tulijat toivottivat hyvää uutta vuotta ja sitä ihmeteltiin, että he tulivat Sitturista jäätä pitkin. Saaressa olijat ryhtyivät keittämään teetä lämmikkeeksi. Kun teet oli juotu ja kuulumiset kuultu, päätettiin lähteä koko porukalla kävelemään kohti manteretta. Päästiinpä takaisin maankamaralle.

Tässä vaiheessa oltiin jo kotona melko huolestuneita ja ajattelivat, että sinne ovat hävinneet miehet ja kaikki kalastusvälineet.

Kun uudenvuodenpäivän iltapäivällä alkoi näkyä neljä miestä kävellen kotia kohti, niin sanoivatpa vain, että tulipahan hyvät uudenvuoden lahjat.

Loppiaisaattona päätettiin lähteä hakemaan vene ja verkot pois, koska arveltiin, että jää kestää hevosenkin. Otettiin kaikkein pienin ja vanhin hevonen ja sitten matkaan. Päästiin Sitturiin ja tehtiin kuorma valmiiksi. Silloin tuli ajatus, että jos löydettäisiin vielä verkkomerkkejä, niin otettaisiin loputkin verkot ylös. Verkkojen merkki löytyikin ja alettiin nostaa niitä avannosta ylös. Jonkun aikaa vedettyään merkkejä ylös alkoi tuulen voima vahvistua ja kaukaa kuului jo jään paukkuminen. Päätettiin lopettaa verkon nosto ja lähteä kotia kohti. Matka onnistuikin hyvin, mutta siinä oli onni matkassa.

Tuli loppiainen ja silloin oli joku mennyt sinne Kotimäelle katsomaan Laatokalle päin, kun yöllä oli ollut kova myrsky, joka oli rikkonut jään ja Laatokka lainehti taas vapaana. Siinäkin oli hyvä tuuri, että sattuivat sinä päivänä käymään hakemassa veneen pois. Näin oli saatu vene ja puolet verkoista pelastettua, mutta toiset puolet verkoista jäivät sinne ja pyytävät vielä tänäkin päivänä.

Näin loppui pitkäksi aikaa syyssiian (valakkaan) pyynti. Tällaisena minä muistan näiden vanhojen miesten matkastaan puhuneen.

Jälkiselvitys: Matti Kilpiö on Jaakko Kilpiön isä, Pekka Kilpiö on Hanneksen isä ja minun (Tauno) isäni on toinen Pekka Kilpiö ja Paavo on minun isäni veli.

Tauno Kilpiö

​Tauno Kilpiö on lähettänyt tekstin Kilpiön sukuseuralle, ilmeisesti 1990-luvulla.