Kilpiön sukuseura 30 VUOTTA

Juhlapuhe 30-vuotisjuhlassa 13.11.2021 Karjalatalolla
Markku Kilpiö
 
Hyvät Kilpiön sukuseuran jäsenet ja ystävät
Onko siitä todella jo 30 vuotta, kun kokoonnuimme tämän Karjalatalon Sortavala-saliin 27. joulukuuta 1991 parinkymmenen hengen joukolla perustamaan Kilpiön sukuseuraa? Niin vinhasti vaihtuvat vuodet! Tänäänkin tässä juhlassa on mukana meitä perustajajäseniä.
Sukuseuran perustamisen taustatyön teki isäni, kotiseutuneuvos Jaakko Kilpiö. Jo 1970-luvulla eläkevuosien harrastuksena alkoi sukututkimus sekä lapsuus- ja nuoruusvuosien elämänpiirin muisteleminen. Perhepiiri sai tämän työn tuloksena kaksiosaisen teoksen Kotini ja kotiseutuni. Sen yhteydessä syntyi myös ajatus Kilpiön sukuseurasta. Kirjallinen työ jatkui vielä vuosikymmeniä, ja Jaakko Kilpiön pääteos, Suur-Jaakkiman murresanoja ja -sanontoja ilmestyi tekijän ollessa 91-vuotias.

Sukuseurojen Keskusliiton mallisääntöjen mukaisesti myös meidän sukuseuramme tarkoitus kirjattiin näin: ”Sukuseuran tarkoituksena on selvittää suvun vaiheita ja historiaa, vaalia suvun perinteitä ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta jäsentensä keskuudessa.” Kolmen vuosikymmenen ajan on näitä tavoitteita sitten eri tavoin toteutettu. Kaikkea en ryhdy tässä kirjaamaan enkä muistelemaan. Tiiviisti sukuseuran tähänastinen historia on luettavissa sukukirjasta Kilpiön suku. Eskilin jälkipolvet Laatokan rantamilta. Kiitokset vielä kaikille, jotka antoivat  kirjahankkeelle henkistä ja taloudellista tukea sekä erilaista aineistoa. Yhdessä me sen teimme.

Ensimmäisillä sukupäivillä 1990-luvun alkupuolella mukana oli vielä paljon ”evakkoväkeä”, joilla oli lapsuuden, nuoruuden tai aikuisiänkin muistoja suvun karjalaisilta asuinsijoilta. Samalla vuosikymmenellä myös koettiin jäsenmäärän kasvu, niin että joukkoomme kuului vuosituhannen vaihteessa 116  jäsentä.

Nostan vielä seuran historiasta menneiltä vuosikymmeniltä esille muutaman asian.

Vaakuna ja matkat
​
Monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen saimme vaakunan. Sen symbolit, laatokanvene ja hopeinen hirsi kalanpyrstöineen kertovat suvun pitkäaikaisen asumisen ympäristöstä. Vene kuvaa liikkumisen välttämättömyyttä vesillä, jossa läsnä ovat aina uhat ja mahdollisuudet, myrskyt ja saalis. Hirsi kertoo pitkästä perinteestä, jossa puusta saadaan asunto, aitta, sauna, navetta, mutta taitavissa käsissä puu myös taipuu erilaisiksi tarve-esineiksi.

Vaakuna siirtyi sitten sukuseuran lippuun, ja vaakunaa on hyödynnetty pöytästandaarissa  ja isännänviirissä. Viimeksi vaakuna on nähty tyyliteltynä metallisessa riipuksessa. Lippu on vahva symboli, se vihittiin ”suvun verisiteiden, yhteyden ja sukurakkauden näkyväksi vertauskuvaksi”, kuten vihkipuheessa lippua luonnehdin. Näin vaakuna toteuttaa näkyvällä tavalla seuran tehtävää suvun historian kertojana ja samalla se luo yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Toiseksi nostan muisteltavaksi sukuseuran matkat, jotka suuntautuivat menetettyyn Karjalaan ja siellä suvun vanhoille asuinsijoille. Erityisen arvokasta ensimmäisillä matkoilla oli ikäihmisten mukanaolo. He osasivat kertoa, missä oli tupa, missä sauna ja navetta, vaikka kivijalkaakaan ei olisi ollut jäljellä. Tämä kokemus omista juurista tietyn paikan kertomana oli ainakin minulle kuin kotiinpaluu pitkältä matkalta. Meille tuolloin vielä nuoremmille oli myös ihmettä nähdä seutuja, joita olimme kuulleet kuvattavan Kadotettuna paratiisina. Vaikka ihmiset ja jokapäiväinen elämä maisemasta olivat nyt poissa, tuo paratiisi, lumoava luonto, oli vielä olemassa.

Matkojen toinen tärkeä anti oli suvun ihmisten tapaaminen ja tutustuminen. Totuushan on, että oman perhe- ja serkkupiirin lisäksi harvat sukuun kuuluvat tuntevat toisensa. Elämme eri puolilla maata ja kauempanakin, koska merkittävä osa suvustamme ammuttiin evakkohaulikolla jo 75 vuotta sitten kuka minnekin. Sukuseuralla on siksi korvaamaton tehtävä auttaa suvustaan ja taustastaan kiinnostuneita luomaan yhteyksiä ja tarjoamaan tietoa, jonka hankkiminen itse saattaa olla vaikeaa ja monen kynnyksen takana. Tässä valtavan työn on tehnyt Pentti Kilpiö kokoamalla uskomattoman aineiston käyttöömme ja yhteiseksi hyväksi. Tässäkin tilaisuudessa haluan kiittää Sinua, Pentti, elämäntyöksi ja ammatiksi kasvaneesta harrastuksesta Kilpiön suvun tutkijana ja arkistojen avaajana.

Sukumme ja sukulaisuus

Kun tähyilen tuleviin vuosikymmeniin, huomaan pohtivani, millaisten kysymysten kanssa joudumme askartelemaan sukuseurana. Millainen on sukumme identiteetti? Millaisista aineksista se rakentuu? Historiallisilta juuriltaan se on karjalaistaustainen, mutta onko se muuttunut tai monipuolistunut vuosisadan kolmen kvartaalin aikana? Tarjoammeko pelkästään karjalaista perinnettä sukusiteeksi sellaisille, joilla ei ole ollut milloinkaan mitään kosketusta tähän traditioon?  Sukulaisinakaan emme alunperinkään ole olleet samanlaisia. Minäkään en ole vain kilpiiläisii, vaan myös ainakin Sihvosia, Holopaisia ja Pesosia. Vuosisatojen perspektiivissä kannan pitkää ja leveää geenilaahusta.

Löysin mainion esimerkin sukuidentiteettinsä löytäneestä keski-ikäisestä, joka kertoo siitä näin: ”Synnyin nuorimmaksi tyttäreksi maalaistaloon, johon oli syntynyt Äitini, Isoisäni, Isoisoisäni ja hänenkin Isänsä. Samaan taloon oli syntynyt myös paljon muita sukulaisiani. Lukumääräisesti kenties satoja lapsia. Usein olen miettinyt, ketä muistutan. Miksi minusta on kasvanut tällainen? Mitä mietti Isoisoisoisoäitini kun taitteli tuvan penkille puhtaita vaatekertoja saunareissua varten seitsemälle pojalleen? Ehkä suhde juuriin onkin poikkeuksellinen juuri siksi, että olen saanut varttua samassa ympäristössä kuin esivanhempani. Harvalle tällaista on suotu. Vuosi sitten sain haltuuni tämän vuosisatoja samalla suvulla ja perheellä olleen talon ja tilan, maineen ja mantuineen. Äitini jälkeen olen toinen naispuolinen omistaja. Matka suvun kantaäidiksi on alkanut.” Tämä palveluliiketoiminnan lehtori on paitsi ehkä harvinainen, mutta myös harvinaisen onnekas. Hän elää vahvasti suvussaan ja suvustaan, saa siitä taustaa ja voimaa omaan elämäänsä.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Monilla tietoisuus suvusta supistuu ydinperheeseen ja kahden tai korkeintaan kolmen sukupolven ”miniklaaniin”. Isovanhemmat saattavat asua kaukana, jolloin  tärkeä ylisukupolvinen tiedon, taidon, muistojen ja tunteiden välittäminen ja vuorovaikutus ohenee tai jää pahimmillaan kokonaan toteutumatta. Tämän päivän viestintävälineet onneksi ovat luoneet uusia mahdollisuuksia helppoon yhteydenpitoon vaikka mantereelta toiselle.

Sukuseura tänään ja huomenna

Mitä meille sukuseuran jäsenille merkitsee suku ja sukulaisuus tänä päivänä? Siihen voi jokainen vastata oman kokemuksensa pohjalta. Mitä se voisi merkitä niille sukupuuhun kuuluville, jotka eivät ole seuran jäseniä? Pari vuosikymmentä sitten luonnehdin suvun merkitystä näin: ”Suvulla  on aivan oma erityinen antinsa ja paikkansa elämässämme. Sieltä saamme taustaa omaan olemiseemme, tapaamme ajatella ja toimia, itseymmärrykseemme. Suku on vanhin ja edelleen toimiva, täysin korvaamaton verkosto moneen tarkoitukseen ja käyttöön.”

Näin mielestäni parhaimmillaan on. Suvun merkitys ja paikka ihmisten elämässä on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Suvun jäsenet elävät hajallaan, ammattikirjo on moninainen eivätkä kaikki jaa entisiä yhtenäiskulttuurin arvoja. Mutta kun vanhempi sukupolvi alkaa poistua ja havaitaan, että on jouduttu seuraavaksi lähtevien eturiviin, luonnonvoiman tavoin moni viimeistään 40-50 vuoden ikäinen ihminen alkaa kysellä, millaiseen ketjuun kuulun, mistä ovat peräisin luonteeni, lahjani, kiinnostukseni kohteet. Silloin vastauksien etsiminen alkaa omista vanhemmista, isovanhemmista, joista piiri laajenee vuosikymmenten, jopa vuosisatojen taakse. Tietoisuus suvun ihmisketjusta alkaa nousta tärkeäksi. Sukuseuralla on silloin mahdollisuus tarjota vastauksia tähän tiedonjanoon. Miten saada yhteys tähän kyselevään joukkoon? Parhaimmillaan sukuseura tietopankkeineen suvun vaiheista ja sukupuuhun kuuluvista voi magneetin tavoin vetää yhteen suvun jäseniä läheltä ja kaukaa.
30 vuoden ikään ehtinyt Kilpiön sukuseura on seuraavien vuosikymmenten haasteiden ja mahdollisuuksien edessä. Vain muutama esimerkki. Piironkien piiloissa ja kaappien kätköissä olevat valokuvat olisi saatava digitalletukseen, ennen kuin niiden arvoa ymmärtämätön sukupolvi ne hävittää. Sama koskee jokaisen sukuhaaran tarinaperinnettä, kertomuksia ihmisistä heidän elämänsä aallokoissa. Tätä työtähän on jo tehty, ja se jatkuu aina uusien sukupolvien astuessa esiin.

Olen viime vuosina iloinnut sukuseuran toiminnan monipuolistumisesta ja virkistymisestä, etenkin nettinäkyvyydestä ja sen kautta joustavasta yhteydenpidosta. Se on tätä päivää. Toivon vastuunkantajille edelleen intoa ja uusia avauksia. Me jäsenet olemme sukuseura. Meilläkin on  oma vastuumme ja mahdollisuutemme tuoda lahjamme yhteiseen pöytään.
​
Toivotan Kilpiön sukuseuralle luovia ja antoisia uusia vuosikymmeniä!